Kilpailijalistan nimistä päätellen osanottajat ovat lähinnä tuolta maailmankolkalta. Kilpailevat robotit ovat ulkonäöltään huomattavan samannäköisiä, mikä oletettavasti johtuu kilpasarjojen sääntöjen aiheuttamista rajoituksista.

Sarjassa Legged Robot Marathon Race kisaavat keskenään huippunopeat viivaa seuraavat robotit! Roboteissa ei ole pyöriä, vaan epäkeskomekanismilla liikkuvia kipittäviä jalkoja. Liikkumisesta kuuluva ääni on huvittava porina ja kaarrekäyttäytyminen on melko yliohjautuvaa:

suora linkki

Tässä video seinää pitkin kiipeävien robottien kisasta:

suora linkki

6-jalkaiset yksinkertaisella esteradalla kipittävät robotit ovat myös yllättävän nopeita. Robotit seuraavat viivaa autonomisesti, niitä ei ohjata:

suora linkki

Robottijalkapallossa kisaavat pikku rasiat ovat myös järkyttävän vikkeliä:

suora linkki

Micromouse-sarjassa robotti ajelee labyrintissä ja tekee siitä ensin itselleen kartan. Kun robotti on saanut riittävästi tutustua labyrinttiin, se ajaa labyrintin läpi täydellä vauhdilla sisäisen karttansa mukaan. Lopullinen suoritusnopeus näkyy siis vasta videon lopusta:

suora linkki

Paljon on kehitystä tapahtunut niistä ajoista kun itse näin tamperelaisten teekkarien mikrohiiren joskus 80-90-lukujen taitteessa. Tuon aikainen “hiiri” oli korkea kolossi, joka ei muistuttanut hiirtä millään muotoa. Apparaatti täytti koko labyrinttiruudun ja kohosi korkealle labyrintin seinien yläpuolelle. Nykyiset robotit ovat jo hiiren kokoluokkaa ja vikkelyyskin on täysin vertailukelpoinen. Muisti lienee huomattavasti hiirtä parempi labyrintissä suunnistamisen suhteen.

Kaikki edellä esitetyt videot ja paljon muita löytyy YouTubesta Palmisanon kanavalta. Kuvaajan nettisaitti www.societyofrobots.com on myös tutustumisen arvoinen.

Tällä kertaa on tarjolla lyhyt juttu mielenkiintoisesta kokoon taittuvasta japanilaisesta “camping-laatikosta”. Linkkien takaa löytyy kyllä paljonkin kuvia ja rakennusselostusta.

suora linkki

• Rakentelijan sivut, kuvia projektista
• Jalopnikin artikkeli

Mitäpä vaaraa saattaisi seuraavasta, hieman kieli poskessa tuunatusta laitteesta aiheutua?

suora linkki

Onko nurkkiisi jäänyt vanha videonauhuri? Joko alkoi kiinnostaa? Ohjeet löytyvät täältä. Ellei tämä herra ole jo ehtinyt, kannattaa laite kenties patentoida!

Hieman kokoeroa!

Höyrähdin ostamaan miniläppärin. DNA tarjosi Asus Eee PC 900-mallia hieman yli 200 euron hintaan. Jonkin aikaa olin suunnitellut Linux-koneen rakentamista vanhoista rojuista, mutta mukavuudenhalu ja uteliaisuus vei voiton.

Kyseinen minibook-malli on varustettu 1024*600 pikselin näytöllä. Kiintolevyn virkaa toimittaa 16 GB flash-muisti. Massamuistitilaa on mahdollista lisätä SD- tai SDHC-muistikortilla. Luonnollisesti USB-kiintolevytkin käyvät koneeseen, USB-liitäntöjä on kolme kappaletta.

Ennakko-odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mutta olen iloisesti yllättynyt koneen vaatimattomasta, mutta hinta-laatusuhteeltaan käypäisestä toimivuudesta.  Halusin koneen Linux-puuhasteluun, oppimismielessä. Jo kymmenisen vuotta on kiinnostanut ottaa hieman tuntumaa muuhunkin kuin Windows-ympäristöön, mutta kokeilut ovat jääneet kovin satunnaisiksi. Koneelle olin kyllä suunnitellut “oikeaakin” työtä, tarkoituksena on rakentaa yksinkertainen systeemi eräiden nettisaittien varmuuskopiointiin päivittäin. Tuohon pieni, hiljainen ja virtapihi kone on omiaan, suorituskyky on tarkoitukseen aivan riittävä. Sisäinen langaton verkkosovitin on kätevä, koneen voi sijoittaa milloin mihinkin.

Kone on perin pieni. Näppäimistö ei kuitenkaan ole aivan mahdoton, mutta paksusorminen joutuu melkoisesti keskittymään kirjoittamiseen. Yhden sormen konstaapelimenetelmä tuottaa parhaat tulokset.

Eee 900:ssa on vakiona suomenkielinen Xandros-Linux. Päätin aloittaa oppimisprojektini kokeilemalla käyttöjärjestelmän vaihtamista toiseen Linux-distribuutioon. Ubuntu on nykyään hyvässä maineessa oleva Linux-jakelu, jolla on Suomessakin toimiva käyttäjäyhteisö. Siispä tutkimaan löytyisikö Ubuntusta minibookeihin sovitettua versiota.

Vaihtoehtoja on kaksikin, Eeebuntu ja Easy Peasy. Easy Peasy on aiemmin kulkenut nimellä Ubuntu Eee, mutta nimi on nähtävästi muuttunut äskettäin. Eeebuntu tarjoaa kolme eri asennuspakettia, karsitun Base-version, täydellisen Standard-paketin ja kolmannen, Netbook-asennuspaketin.

Päädyin kuitenkin Easy Peasy -versioon, koska jakeluiden keskinäisestä paremmuudesta ei minulla ollut sen valistuneempaa käsitystä. Pääasia, että jollakin pääsisi touhuilemaan.

Asennusta varten piti ladata levykuva asennus-CD:stä. Tiedosto easypeasy-1.0.iso on tarkoitettu poltettavaksi CD:lle ja asennettavaksi siltä. Easy Peasyn voi ladata itselleen joko tavalliseen tapaan tai torrentina vertaisverkosta. Torrentin lataaminen olisi vaatinut erityistä ohjelmaa ja palomuurin säätämistä, joten päädyin tiedoston lataamiseen.

USB-porttiin kytkettävään CD-asemaan olisi laatikoiden lokeroissa ollut tarpeet, mutta en viitsinyt nähdä vaivaa. Levykuvaa ei ole pakko polttaa levyksi vaan erityisen UNetbootin-ohjelman avulla levykuva voidaan asentaa USB-muistitikulle ja asentaa siltä. Kokeilin ensin Linuxille tarkoitettua apuohjelmaa, mutta en saanut sitä toimimaan (puutteellisen tietämykseni takia). Päädyinkin sitten Windowsille tehtyyn ohjelmaan, joka toimi kätevästi.

Asus Eee:n BIOS-asetuksista voi valita miltä medialta kone käynnistyy. BIOS-asetuksiin pääsee painamalla F2-näppäintä koneen käynnistyessä. Valitsin Boot-valikosta ensin ensisijaiseksi boottauslevyksi “removable device”-vaihtoehdon, mutta kone käynnistyi jääräpäisesti sisäiseltä Flash-levyltään.

Sitten hoksasin, että bootatessa painamalla Esc-näppäintä pääsee valikkoon, josta voi valita käynnistyksen USB-tikulta. Nyt asennus lähti käyntiin.

Asennus onnistui hyvin ja lopputuloksena koneessa on nyt Xandroxin sijasta Easy Peasy. Käyttis vaikuttaa asialliselta ja pienemmän fonttikoon ja pienempien kuvakkeiden ansiosta vaikutelma ei ole yhtä lelumainen kuin Xandroxissa. Ubuntu-variantille uskoisin netistä löytyvän myös paremmin asiantuntevaa tukea.

Tuli hyvä juttuvinkki. Joskus olin aikonut kirjoittaa vesioinaasta, joka tunnetaan englanniksi nimellä hydraulic ram pump. Nyt sain valmiina linkit hyvään videoon ja aihetta selventäviin artikkeleihin. Kiitos!

Vesioinas on kaikessa yksinkertaisuudessaan mainio keksintö. Tuloputkessa virtaavan veden liike-energiaa hyödynnetään pysäyttämällä putkessa liikkuva vesimassa yhtäkkiä. Tällöin syntyvä paineisku “junttaa” vettä painesäiliöön, josta paineistunut ilma puskee sitä edelleen käyttökohteeseen. Sähköä tai polttoainetta ei tarvita. Rakenne on hyvin yksinkertainen ja toimintavarma, ainoan ongelman muodostavat mahdollisesti venttiilejä tukkivat roskat. Suodattamalla vesi sopivalla sihdillä tämäkin ongelma hoituu pois päiväjärjestyksestä.

Vesioinaan käyttöenergia syntyy täysin veden omasta liike-energiasta. Suurin osa vedestä jatkaa matkaansa, kuten muutenkin tekisi, mutta osa kaapataan paineenalaisena säiliöön. Tyypillisesti noin 10% vedestä saadaan käyttöön. Varsinainen hyöty syntyy oinaan kyvystä kohottaa painetta niin, että vettä voidaan nostaa jopa 20 kertaa putouskorkeutta korkeammalle.

Vuoristoisissa kehitysmaissa, joissa virtaavaa vettä on saatavissa, vesioinas soveltuu pumppaamiseen mainiosti:

suora linkki

Uusiseelantilaisen pumppuyrityksen mainosvideo jonkin ajan takaa:

suora linkki

Kehitysmaissa vesioinaita voidaan rakentaa jopa betonista valamalla, kuten tämän videon koelaite on tehty. Pieni oinas syntyy kätevästi vaikkapa tavallisista putkiosista ja sopivasta painesäiliöstä vaikkapa tämän ohjeen mukaan. Oinaan rakentamisesta kiinnostunut saattaa löytää tältä sivulta hyödyllistä lisätietoa mm. rakenteen optimoinnista mahdollisimman tehokkaaksi. Lisää linkkejä löydät täältä ja YouTube-videoita hakemalla sanoilla “hydraulic ram pump”.

Viime aikoina yhä useammin vastaan on tullut sana haptinen, englanniksi haptic. Wikipedian mukaan haptinen teknologia on teknologiaa, joka käyttää hyväksi tuntoaistia. Tämä artikkeli määrittelee haptiikan ja haptisen seuraavasti:

“Haptiikka tarkoittaa yleisesti kaikkea mikä liittyy tuntoaistiin. Englanninkielinen sana ’haptics’ johtuu kreikan kielen sanasta ’haptikos’, ja edelleen sanasta ’hapthesthai’: koskettaa, tarttua. Laitteen haptiset ominaisuudet sisältävät esimerkiksi materiaalin ja näppäintuntuman. Varsinaisesti haptiikasta puhutaan kuitenkin vasta kun laite tuottaa aktiivisesti tuntopalautetta käyttäjälle”.

Uskoakseni haptiikka-käsitteen käyttö on aivan viime aikoina yleistynyt, koska matkapuhelimiin on alkanut ilmestyä kosketusnäyttöjä, jotka antavat näytön sormeilijalle jonkinlaisen tuntoaistipalautteen näytön näppäilemisestä. Googlettamalla “haptinen kosketusnäyttö“, saakin paljon osumia.

Haptiikkaa on toki ollut aiemminkin, mutta termin käyttö yleisemmin on mielestäni varsin uusi ilmiö. Aiemmin mm. palautetta antavat ohjauspyörät tietokonepeleissä tunnettiin esim. käsitteellä force feedback. Nyttemmin kai olisi ajan hengen mukaista puhua haptisesta ratista.

Haptiikan käsite nykymerkityksessään liittyy selvästi virtuaalisiin ympäristöihin, etäohjaukseen, käyttöliittymiin ja muihin uuden ajan ilmiöihin. Perinteiset työkalut kuten rautakanki ja lantatalikko ovat aina tarjonneet haptiikkaa Porvoon mitalla, mutta aihetta ei ammoin kait osattu ottaa lähempään tarkasteluun.

Aiheen tälle artikkelille sain muutamasta videosta, jotka osuivat silmiini tänään. Blogissa Monkeys & Robots Eric kertoi rakentaneensa haptisen kompassin. Innoituksen Eric oli saanut jo pari vuotta sitten Wired-sivustolla olleesta artikkelista. Haptisen kompassin idean kehitti Osnabrückin yliopistossa Saksassa Peter König vuonna 2004. Laite on vyö, joka on varustettu usealla värähtelymoottorilla, samanlaisilla joita käytetään matkapuhelimien värinähälyttimissä. Vyöhön liitetty elektroninen kompassi ohjaa värähtelymoottoreita siten, että pohjoista lähinnä oleva moottori värisee. Peter Königin kehittämässä vyössä tärymoottoreita oli 13 kpl.

Vyön käyttäjä saa ikään kuin uuden aistin. Kuusi viikkoa vyötä käyttänyt Udo Wächter kertoi kokemuksen olevan mielenkiintoinen. Vyön käyttäjä tulee uudella tavalla tietoiseksi ympäröivästä tilasta. Uusissa paikoissa liikkuessaan Wächter ei pelännyt eksymistä.

Monkeys & Robots-blogin Ericin haptinen kompassi YouTube-videossa:

suora linkki

Muitakin, vielä merkillisempiä eksperimenttejä on tehty tuntoaistin laajentamiseksi. Distributed Neuron-blogin artikkelissa kerrotaan Steven Haworthin ideasta istuttaa sormenpäiden ihon alle voimakkaat magneetit. Ilmeisesti alkuperäisenä ideana oli tehdä jotain coolia, jota aiemmin ei oltu kokeiltu. Olisihan tyylikästä poimia klemmareita tarttumatta niihin. Yllättäen sormiin istutetut magneetit loivat Haworthille eräänlaisen magneettiaistin, hän pystyi tuntemaan erilaisien sähkölaitteiden vaihtelevista magneettikentistä syntyvät värähtelyt! Lisää tarinaa Haworthin sormista löytyy tästä Wired:in artikkelista.

Haworthin magneetti-implanttisormet:

suora linkki

Carnegie Mellon-yliopistossa on pari vuotta sitten tutkimusmielessä rakennettu magneettiseen levitaatioon perustuva haptinen käyttöliittymä, jolla virtuaaliympäristön kappaleita voi liikutella ja saada niiden asemasta ja ominaisuuksista haptista palautetta. Käyttöliittymässä on “kahva”, jota leijutetaan magneettikenttien varassa. Magneettikenttiä ohjaamalla voidaan kahvan liikettä vastustaa tai kohdistaa käyttäjän käteen voimia, jotka kuvaavat kappaleen liikettä virtuaaliympäristössä:

suora linkki

kohdassa 1:30 posauttelu alkaa, 2:03 komposti hytkähtää hauskasti:

suora linkki

Toinen vastaavanlaisen tuotteen valmistaja on Rodex. Tässä räjäytellään pihanurmea. Aseena on Rodex 5000:

suora linkki

Tee-se-itse kaasuisku rottaa vastaan. Kaasuina happi ja asetyleeni. “Älä kokeile tätä kotona”.

Masinistifoorumilla nimimerkki TunturiPappa oli linkittänyt mielenkiintoiseen videoon, jonka pääosassa esiintyi Fordson-traktori vuodelta 1926. Hauskan näköinen ajoneuvo oli varustettu kierteellisillä “ponttooneilla”, jotka ruuvasivat kulkinetta eteenpäin. Videon loppupuolella nähdään myös vastaavalla tekniikalla varustettu Chevrolet-henkilöauto.  Sama video näyttää nyt ilmestyneen myös YouTubeen, taustamusiikilla varustettuna:

suora linkki

Wikipedia tietää mainita lisälaitteen olevan “Armstead Snow Motor”, 1920-luvulla kehitetty laite. Snow Motor-muunnossarjalla varustettua traktoria kutsuttiin nimellä Fordson Snow Devil. Etsiskelin, löytyisikö tästä apparaatista kuvia. Alussa oleva kuva on Flickr:stä, lisää kuvia löytyi Webshots-palvelusta. Wikipedian tietojen mukaan traktoriin liitetyssä lisälaitteessa oli kaksi kytkintä, joiden avulla vetovoimaa säännösteltiin molemmille sylintereille tai vain toiselle, ohjauksen asennosta riippuen. Videossa näkyykin hyvin ohjauksen toiminta.

Tammikuussa 1926 Time-lehti uutisoi, että Snow Motors Inc, - yhtiön tuotteet olivat osoittautuneet hyviksi lumessa etenijöiksi. Paksuimmassakin hangessa voitiin nyt edetä jopa 6-8 mailia tunnissa. Yhdellä lumiajoneuvolla pystyttiin tekemään työ, joka aiemmin on vaatinut kolme työryhmää. Snow Motor-varustettuja traktoreita oli tilattu mm. Kanadaan, Norjaan, Ruotsiin ja Alaskaan. Hudson Bay-yhtiö oli tilannut traktoreita liikennöintiin kaikkein pohjoisimmille turkiskauppa-asemilleen. “Pelättiin” että elokuvaväki saattaa pettyä kun Kanadan punatakkiset ratsupoliisit vaihtavat hevosensa lumitraktoreihin ja hevosmiesten sijasta heistä tulee konekuskeja. Useat ajoneuvovalmistajat olivat osoittaneet kiinnostusta keksintöä kohtaan ja erityisesti mainittiin Hudson, Dodge ja Chevrolet mahdollisina uuden tekniikan soveltajina.

Ruuvikierteisten vetoelinten avulla kulkevat laitteet ovat olleet aika ajoin keksimisen kohteina. Kuvassa on muuan 1800-luvun lopun maatalouskonesuunnitelma:

Jacob J. A. Morathin kyntökone, 1899, Missouri, USA

Mielenkiintoinen ja pitkä listaus (josta ylläolevassa kuvassa oleva patenttikin löytyi) erilaisista ruuvivetoisten laitteiden patenteista löytyy Google Patents-palvelun sivuilta erään lelun patenttihakemuksen yhteydestä. Kyseinen patenttihakemus on leluyhtiö Mattelin tekemä ja siinä kuvaillaan radio-ohjattavan lelun toimintaperiaatetta. Tämä hauskalla tavalla liikkuva lelu on nykyään myynnissä nimellä Tyco Terrain Twister (video).

Fordson Snow Motoria täysin vastaava keksintö “keksittiin uudelleen” toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa vuonna 1944. Keksijänä oli Johannes Raedel, Saksan armeijan sotilas ja itärintaman veteraani. Raedel kertoi saaneensa idean lihamyllyä tutkiessaan.

Johannes Raedelin lumitraktori, Saksa, 1944

Raedelin traktorista lisää kertoo tämä Bob Arndtin artikkeli.

Eteenpäin ruuvautuvat kulkuneuvot viehättivät etenkin neuvostoliittolaisia insinöörejä. Oheisessa kuvassa on useita lumi- ja mutakulkuneuvoja neuvostoliitosta:

Neuvostoliittolaisia ruuvivetoisia kulkuneuvoja 1960-luvulta eteenpäin

Neukkujen avaruuslennot päätyivät amerikkalaisista poiketen yleensä maan kamaralle mätkähtämiseen. Ja mikäpä oli mätkähtäessä, onhan Äiti Venäjä perin suuri, huonommallakin sihtauksella kyllä osuu rajojen sisäpuolelle. Jonkinmoinen ongelma oli laskeutumiskapselin luo pääseminen, maasto kun pahimmillaan saattoi olla varsin hankalasti liikuttavaa. Kosmonauttien noutamiseen valmistettiinkin erityinen noutoajoneuvojen “laivue”, joka koostui amfibisesta miehistönkuljetusajoneuvosta ZIL-49061, amfibiokuorma-autosta ZIL-4906 ja kelluvasta, jokapaikan ruuviajoneuvosta ZIL-29061. Ajoneuvot soveltuivat hyvin helikoptereilla ja rahtilentokoneilla siirrettäviksi ja niiden omakin polttoaine riitti noin tuhannen kilometrin matkaan. Vaikea loppumatka oli mahdollista taittaa kyydistä nostettavalla ZIL-29061:llä, joka pystyi liikkumaan vedessä, jäällä, paksussa lumessa tai vaikkapa suolla.

"Ruuviajoneuvo" ZIL 29061 amfibiokuormuri ZIL 4906:n kyydissä

suora linkki

Alankomaissa vuoden 1960 tienoilla J. J. de Bakker suunnitteli ruuvivetoisen amfibioajoneuvon.

J. J. de Bakkerin Amphiroll

Bakkerin ajoneuvolla oli mahdollista ajaa myös kovalla alustalla. Tuolloin ruuvitelat pyörivät samaan suuntaan ja kulku tapahtui sivuittain. Telojen välistä kulmaa oli vivuston avulla mahdollista muuttaa jonkin verran. (Kuva punaisiksi maalatuista ohjausvarsista löytyy tältä amfibioajoneuvosivustolta.) Kääntämällä teloja kulmittain toisiinsa nähden voitiin ajoneuvolla ajaa laajoja kaaria, jyrkät käännökset eivät olleet mahdollisia.

Vietnamin sodan aikaan, vuonna 1964 Yhdysvalloissa Chrysler kehitti ruuvivetoista amfibioajoneuvoa. Nimellä Chrysler Marsh Screw Amphibian tunnettu kulkuneuvo kulki mutakoissa 14 mailia tunnissa, vedessä 8 mph ja lumessa jopa 20 mph. Voimanlähteenä oli Chryslerin 225 kuutiotuuman 6-sylinterinen bensiinimoottori. Voima ruuveille välittyi automaattilaatikon kautta. Kovalla alustalla laite oli melko avuton ja täytyi tyytyä köröttelemään sivuittaissuunnassa. Miten suuntaa muutettiin, on hämärän peitossa.

Chrysler Marsh screw amphibian, USA 1964

Aivan viime aikoinakin ruuvivetoa on käytetty menestyksellisesti vaativissa olosuhteissa. Erikoinen laite nimeltä Snowbird 6 ylitti joitakin vuosia sitten Beringin salmen Alaskasta Venäjälle.

Snowbird 6, telat ja ruuviponttoonit

Tämän retken tarina on luettavissa videoiden ja kuvien kera sivustolla Icechallenger.com.

Lopuksi vielä video venäläisestä kaislikonlahmauskoneesta. Saman koneen kuviakin löytyy venäläiseltä sivustolta automaster61.ru.

suora linkki

Kuka tahansa voi itse luoda tietokoneella omia 3-ulotteisia kappaleita ja tilata Shapeways-palvelusta valmiit, muovimateriaalista tulostetut osat suoraan kotiin. Tulostusmateriaaleja on useita erilaisia ja hinnan saa helposti selville. Shapeways lupaa toimituksen 10:ssä työpäivässä. Jos tyytyy pieniin osiin, hinta on hyvin kohtuullinen, muutamia dollareita (+toimituskulut). Etenkin pienoismalliharrastajalle tällainen palvelu on unelmien täyttymys. Vaikeasti toteutettavat, hennotkin rakenteet on mahdollista valmistaa 3D-tulostamalla.

Shapeways tarjoaa monenlaista virikettä ja tukea 3D-tulostamisen mahdollisuuksista kiinnostuneelle. Palvelun ympärille on rakennettu yhteisö, jossa on mahdollista saada “vertaistukea” muilta palvelun käyttäjiltä. Paljon tietoa löytyy Shapewaysin blogista ja keskustelufoorumista.
.

Muutamia videoita:

3D printing in 4 simple steps: Shapeways

suora linkki

Design your object in 2 minutes - Shapeways Creator

suora linkki

Shapewaysin Peter Weijmarshausenin haastattelu CES-messuilla

suora linkki

Hyvin kestävä ja joustava materiaali

suora linkki

suora linkki

suora linkki

Tämä kaikkien mekaanisten vesihirviöiden äiti on yhdeksän vuotta kestäneen suunnittelun ja kuuden vuoden koeajojen tulos. Suihkusankari hinaa letkussa perässään 130-300 hevosvoiman nelitahtimoottorilla varustettua pumppulauttaa. Painevesi pystyy kohottamaan akvanautin jopa 15 metrin korkeuteen. “Vaakalennossa” saavutettava nopeus on 75 km/h. Toimintamatkaa laitteelle luvataan jopa 300 km.

Huomaan miettiväni, että pinnassa uiva silliparvi suuttimiin jumiutuessaan saattaa oleellisesti lyhentää toimintasädettä…?

Joka tapauksessa laitteen keksijää on vaikeaa syyttää mielikuvituksettomuudesta. Käyttäjäryhmäksi lienee kaavailtu henkilöitä, joilla on liikaa rahaa ja liian vähän virikkeitä. Mitään käytännön tarkoitusta on hankala kuvitella. Ehkäpä laitetta voisi käyttää vesiurheilua kuvaava kameramies? Videokamera pään päälle ja menoksi. Kuvakulmat olisivat ainakin virkistävän erilaisia!

Laitetta kaupittelee MS Watersports GmbH osoitteessa Jetlev-Flyer.com. Tilauksia saa jättää sisään nyt, tammikuusta 2009 alkaen. Jälleenmyyjien tiedustelut ovat myös tervetulleita, toivottaa näiden lamatappolaitteiden valmistaja.